perjantai 14. huhtikuuta 2017

Me oomme narkkareita kaikki

Cadeceus
Törmäsin netissä kysymykseen: saako entinen narkkari tasa-arvoista kohtelua, vai onko hänellä ikuinen, näkymätön leima otsassaan? Kysymys aiheutti mielessäni merkillisen ketjureaktion. Ajatusleikin tuloksena syntyi mielikuva narkkarista, joka näytti ihan tavalliselta ihmiseltä.

Ihminen on luonnostaan narkkari - koukussa päiväannokseensa. Ei välttämättä huumausaineisiin, vaan erilaisiin sisäisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin.  Hän janoaa esimerkiksi tilaisuuksia puolustaa omia uskomuksiaan, kokea voimakkaita tunteita ja elämyksiä, tai saada turvaa lähimmäisistään.

Ensimmäinen ”porttihuumeemme” ovat sosiaaliset suhteet. Sosiaalisessa elämässä jää koukkuun esimerkiksi kunnon draamaan, väittelyyn, juoruiluun, ja häpeänpelkoon. Jos ihminen hahmottaa sosiaalisen elämän ainoaksi todellisuudeksi, siirtyy hän yhä syvemmälle sisäiseen huumeluolaansa, ja todelliset ongelmat alkavat. Kun ihminen saa osakseen menestystä ja omaisuutta, eivät entiset päiväannokset tunnu pian missään – tarvitaan jotain uutta ja väkevämpää. Syntyy arvostuksen ja ihailun säännöllinen tarve. Nyt ollaan jo kunnolla koukussa.

Kun narkomaanille kerrotaan, että hän ei saa enää huumettaan, hän tulee vihaiseksi ja pelokkaaksi. Hän itkee ja huutaa, romahtaa masennuksenkaltaiseen tilaan. Lopulta, jäätyään vaikkapa itselleen tärkeän ryhmän ulkopuolelle, hän tärisee yksinäisyydessä. Hänestä saattaa tuntua, kuin hän hajoaisi kokonaan.

Voit tehdä pikatestin: luovu koko omaisuudestasi ja kaikista saavutuksistasi. Väitän, että olet niin koukussa "elämään", ettet edes pysty ottamaan tätä testiä vakavasti – ehkä yrität ohittaa koko jutun huonona vitsinä.

Oletko esimerkiksi vastikään ostanut uuden auton? Anna se pois. Jos et pysty siihen, tarkkaile omia perusteluitasi: ne kertovat sinulle, mitä lajia riippuvuutesi on. Haetko autolla statusta, perheelle turvaa vai itsellesi vapautta? Nämä ovat kaikki oikein hyviä henkisiä huumeita, joiden varjolla voit omassa elämässäsi perustella itsellesi lähes mitä vain.

Nostan esiin pari esimerkkitapausta arkielämän narkkareista. Ensimmäinen tapausesimerkki koskee naista, joka totesi, ettei hän voi elää ilman omaa miestään ja parhaita ystäviään. Nainen oli lapsuutensa kasvanut alkoholistiperheessä, ja saanut koko nuoruutensa satunnaisia henkisiä selkäsaunoja. Ikävät kokemukset olivat jättäneet tähän pelokkaaseen sieluun jälkensä – hänen huumeensa oli läheisriippuvuus. Läheisriippuvuus on vakava henkinen huume, joka pakottaa ihmisen miellyttämään toisia ihmisiä sillä kustannuksella, että hän kadottaa oman identiteetinsä ja tahtonsa – hänestä tulee vain annoksensa perässä juokseva narkkari. Hän pitää puolisoaan ja ystäviään kuin välittäjinään, joilta saa hetkittäisiä helpotuksia. Näin syntyy uskomattomia viha-rakkaus-suhteita, jopa kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa. Läheisriippuvuus peittelee niin suurta arvottomuudentunnetta, ettei ihminen missään olosuhteissa haluaisi viettää aikaansa yksin – itsensä kanssa. Tämä ikävä kaava saadaan kuitenkin murrettua vain opettelemalla olemaan yksin, ensin tunteja, sitten päiviä, ja jopa viikonloppuja.

Toinen tapausesimerkki esittelee meille keski-ikäisen miehen, joka löysi itselleen niin tärkeän ismin, että hän alkoi jääräpäisesti ja keinoja kaihtamatta ajaa tuota aatetta läpi. Mies sulki korvansa kaikilta isminsä vastaisilta aatteilta ja etsi vain omia uskomuksiaan tukevia todisteita. Jos todisteita ei löytynyt, silloin helpotusta toi toisten, samanmielisten seuraan hakeutuminen. Sosiaalinen media tarjosi miehelle nopean ”fixin” päivittäiseen pätemisentarpeeseen: päiväannos koostui sekä oman ideologian pakonomaisesta tyrkyttämisestä muille ihmisille, että eri mieltä olevien haastamisesta ja mollaamisesta. Ismit helpottavat elämää samalla tavalla, kuin ostoslista nopeuttaa shoppailua. Nykypäivänä ismejä löytyy kaikilta ihmiselämän eri alueilta lastenkasvatuksesta ruokatottumuksiin, ja yhtälailla uskontojen, tieteen, politiikan, ja jopa urheilun parista.

Riippuvuus nostaa päätään ihmisen identiteettitasolla: ihminen rakentaa itsensä riippuvuuksiensa kuvaksi. Hän  sanoo: ”Minä olen sitä, tätä ja tuota, ja siksi kiinnostunut tästä, ja teen sitä, mitä teen.”

Luotuaan tämän kuvan itsestään ihminen on alkanut käyttämään pahimman luokan yhdisteitä – omaa tahtoaan.

Koukuttuminen omaan tahtoon johtaa 3-vuotiaan uhmaikäisen käyttäytymismalleihin. Ihminen haluaa kaiken tapahtuvan juuri kuin hän itse haluaa, ja hetipaikalla. Vastoinkäymisten edessä hän alkaa syytellä ja hyökkäillä toisia kohtaan (tai vaihtoehtoisesti syyllistää itseään perusteettoman paljon). Mitä enemmän ihminen on kiinnittynyt omaan tahtoonsa, sitä läheisemmin hän käytöksessään muistuttaa myös narkomaania, joka keinoja kaihtamatta hankkii päiväannoksensa. Oman tarkoituksen nimissä pienet rikokset, kuten varkaudet, huijaukset, valehtelu, pettäminen ja röyhkeä itsekkyys ovat aivan normaalia arkea.

Kun narkomaani kieltää olevansa narkomaani, on hänen paranemisensa mahdotonta. Jos jotain asiaa ei kykene itsessään tietoisesti hahmottamaan, on sitä hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta pysyvästi muuttaa. Vastaavasti, jos narkkari pystyy kohtamaan todellisen peilikuvansa ja toteamaan: ”Minä olen koukussa”, on paraneminen mahdollista.

Riippuvuudet alentavat kykyä hahmottaa todellisuutta. Kun todellisuus hämärtyy, alkavat erilaiset vainoharhat, valheet, rajoittavat ajatukset ja pelot vallata tilaa sydämessä. Tässä vaiheessa peli tulisi viheltää poikki ja hakeutua vieroitukseen.

Vieroituksen voi oikein hyvin tehdä vaikkapa kesämökillä, vaelluksella tai muuten rauhallisessa paikassa, johon voi vetäytyä yksin pohtimaan syntyjä syviä. Mitä heikommin ihminen tuntee itsensä ja voimavaransa, sitä helpommin hän jää koukkuun omiin ennakkoluuloihinsa, asenteisiinsa, uskomuksiinsa, arvoihin, sekä lopulta identiteettiinsä ja tahtoonsa.

Me ollaan narkkareita kaikki
Kun oikein silmiin katsotaan
Me ollaan narkkareita elämän
Ihan jokainen

Alkuperäinen sanoitus: J.Karjalainen
("sankari" -> "narkkari")