maanantai 12. syyskuuta 2016

Valheiden viidakossa

Kuvassa loimuaa iltanuotio vihreällä niityllä.
Valheiden viidakossa villieläimet olivat istuutuneet nuotion ääreen.

Villisika aloittaa keskustelun: ”Minä kyllä rakastan vaimoani, vaikka petänkin häntä muiden kanssa. Ehkä vain rakastan itseäni enemmän kuin häntä. Ei kai siinä ole mitään pahaa, että välittää itsestään ja huolehtii omista tarpeistaan.”

Jalopeura tokaisi villisialle: ”Sinä oletkin petturisika - me jalopeurat emme koskaan alentuisi tuollaiseen sikamaiseen käytökseen. Itseasiassa tekisi mieli ottaa kunnolla vauhtia ja sarvet tanassa tappaa sinut siihen paikkaan.”

Varis raakkui molemmille: ”Te viettienne orjat! Olette molemmat vain miellyttämisenhaluisia kurjia, kun mietitte, mitä muut teistä mahtavat ajatella. Me varikset emme anna tuollaiselle tilaa sydämessämme, sillä on paljon tärkeämpää kerätä välkehtiviä esineitä pesäkoloon iltojenratoksi. Se ei ole keneltäkään pois, että meillä on niin paljon.”

Pieni hiiri nosti itsensä varjosta esiin ja piipitti: ”Te varikset olette kiittämätöntä sakkia. Mitä te helyillänne teette? Me hiiret kuljemme jatkuvassa pelossa täällä viidakossa, mutta onneksi meitä on niin paljon, ettemme koskaan joudu olemaan yksin. Vaikka puolisomme tulisi syödyksi, saamme kyllä hankittua uuden ennen seuraavaa päivää. Näin meillä on aina läheisyyttä ja seksiä.”

Vihdoin käärmekin paljasti itsensä ja sanoi: ”Teillä hiirillä ei ole muuta kuin läheisriippuvuutta - olette te yksinkertaista porukkaa. Me käärmeet olemme juuri siksi niin ylivertaisia, koska te olette niin tyhmiä. Me vain odotamme paikoillamme, jotta te näkisitte kaiken vaivan ja tekisitte kaiken työn, ja sitten kun te olette valmiita, me syömme teidät, tai muuten vain puraisemme nilkasta ja katsomme kärsimystänne.”

Haukka laskeutui nuotiorinkiin ihmettelemään: ”Ette te käärmeetkään kovin fiksuja ole. Kaikki valheiden viidakon asukkaat tuntevat teidät ja siksi välttelevät teitä. Toisin on meidän haukkojen laita, me tulemme kuin hiljainen kuolema. Kukaan ei näe meitä ennen eikä jälkeen, kukaan ei edes tiedä olemassaolostamme, mutta silti me hallitsemme kaikkia. Me olemme kuninkait…”

Samassa ihminen ampui haukan jousellaan, löi käärmeen kaulan poikki ja avasi jalopeuran kaulavaltimon viidakkoveitsellään, talloi hiiren hengiltä suurella kumisaappaallaan, pyydysti variksen lintuverkkoonsa sekä leikkasi villisian sukuelimet onnenamuletikseen. 

Silloin feeniks-lintu nousi valheiden viidakon nuotiohiilloksesta ja nokisia silmiään pyyhkien huokaisi: ”Olen jo kaksi päivää kuunnellut näitä puheita ja luulin, etteivät ne koskaan loppuisi.” 

Samassa koko metsä syttyi tuleen ja paloi viimeiseen korteen saakka maantasalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti